12.01.2025 löysin vanhoja blogejani ja ainakin synnytyskertomukset tänne nyt kopioin muistiin. Huomatkaa vuosiluvut, jolloin nuo on kirjoitettu, ettette sekoita tähän päivään!!!!
Muistelua
02.03.2008 - 12:00
Sunnuntai-iltana 01.03. aloin katsella Urheiluruutua klo 20:45, kun lapsivesi meni. Kerättiin kassi kainaloon ja silloinen mieheni kärräsi minut laitokselle. Eihän hän nyt tietenkään tulisi sinne mukaan. Kukaan mies... se on akkain touhuja. Ei, vaikka oli kyseessä ensimmäinen lapsemme.
Valmistelujen jälkeen menin johonkin huoneeseen odottamaan, että jotain alkaisi tapahtua, kun oli hiukka ruuhkaa ja kahdeksan synnytystä käynnissä. Suurimman osan ajasta olin yksin ja peloissani. Enhän minä tiennyt, mitä tapahtuu. Kukaan ei jäänyt vierelle, kaikki kävivät vain kääntymässä ovella ja kysymässä, miten menee.
Yhden jälkeen alkoi olla jo tukalat oltavat, joten pääsin vihdoin synnytyshuoneeseen ja pöydälle. Varoittelin heitä näyttämästä minulle mitään välineitään tai sanovan yhtään mitään tekemisistään, sillä en halunnut nähdä tai tietää. Niinpä kaikki pidettiin piilossa sängyn alla peitettyinä.
Kahdelta alkoi ponnistuttaa, mutta ei siitä mitään tullut. Tuli toinen kätilö, lastenhoitaja, sairaanhoitaja. Kukaan ei uskaltanut mennä herättämään lääkäriä, joka oli mennyt nukkumaan ahkeran iltapuhteen jälkeen. Katsotaan nyt vielä ja kyllä tämä tästä, kun on vasta eka synnytys... Puoli viideltä olin jo ihan poikki, supistukset vaimenivat. Hälytettiin kaksi vanhempaa kätilöä avuksi. Heistä toinen marmatti, kuinka tilanteen on annettu mennä tämmöiseksi ja nyt joku hakemaan se lääkäri ja sassiin sittenkin! Lääkäri tuli, otti esiin imukupin ja neljä naista painoi mahaani saadakseen lapsen ulos. Tulihan sieltä yli neljäkiloinen potra poika napanuora 1,5 kertaa kaulan ympärille kietoutuneena. Onneksi ei ollut joutunut sellaiseen puristukseen, että olisi jäänyt ilman happea.
Aamupuhteenkin olin suurimmaksi osaksi yksin, hyvä kun muistivat lapsen luokseni tuoda.
Viiden päivän kuluttua läksimme pojan kanssa kotiin keväisessä auringonpaisteessa.
Ja seuraavilla kerroilla pyysin järjestämään luokseni vaikka siivoojan, kunhan eivät jättäisi minua yksin synnyttämään! Enkä muillakaan kerroilla halunnut tietää, miltä heidän välineensä näyttävät. Olen siis synnyttänyt neljä kertaa melkeinpä silmät kiinni. ;)
Tänä aamuna klo 05:47 syntymän ihmeestä tuli kuluneeksi 27 vuotta.
Paljon onnea oma rakas ekavekarani!
Olipa ihanaa muistella tuota tapahtumaa näin monta vuotta jälkeenpäin. Ja sitten toinen:
Prinsessani ja muita
22.04.2008 - 18:12
Eilen tuli muisteltua menneitä. Katsoin tytärtäni, joka istui sohvallani ja selitti innoissaan viikonloppuaan. Miten olen voinut saada aikaan jotain noin kaunista ja ihanaa, kuten hän?
22 vuotta sitten, eilen klo 12:57, hän saapui maailmaani. Tiesin alusta alkaen odottavani tyttöä. Pikkukakkosen jälkeen olin viisastunut niin paljon, että menin viimeisen lasketun päivän aamuna klo 8 sairaalaan ja kalvot puhkaistiin muistaakseni puoli kymmenen maissa. Yhdentoista jälkeen minua käytiin katsomassa ja sanottiin, ettei tästä tule valmista ennen iltaa. Kipuja ei ollut ollenkaan ja käyrien mukaan supistukset olivat heikot.
Puolen päivän jälkeen joku taas tarkisti tilanteen ja sanoi samaa. Itse olin eri mieltä ja sanoin, että ponnistuttaa jo. Eivät uskoneet, kun käyrät näyttivät toista. Vaan heti kohta jouduin soittamaan kelloa ja sanomaan, että sanokoot käyränne mitä haluavat, mutta kyllä tämä nyt ulos tulee. Johan tuli kaikille kiire, sillä tyttö halusi maailmaan ja minua kiellettiin työntämästä. Hampaat irvessä pidättelin ja ihmettelin, miksei kaikkea oltu laitettu valmiiksi. Että miksi minun pitää pidätellä sen takia, etteivät he uskoneet minua. Oli muuten vaikeaa ponnistaa, kun ei tuntenut mitään kipua, josta olisi tiennyt supistuksen olevan käynnissä! Jälkeenpäin olen monesti siunaillut sinnikkyyttäni pysyä päätöksessäni mennä käynnistykseen, sillä niillä nipistyksillä en olisi tajunnut edes lähteä laitokselle! Olisi prinsessa syntynyt kotiin ja mitenkäs sitten olisi suu pantu?
Voi että minä pelkäsin pestä tuota pientä, jonka jalat olivat mielestäni hämähäkin ohuet ja muutenkin oli niiiiiiiin pieni. Nauroivat, että ethän voi tietää, millaisia oikeat vauvat ovat, kun olet tehnyt valmiita pikkulapsia ennen. :)
Prinsessani syntyi samana kuninkaallisena päivänä, jolloin Elisabeth II juhlii päiviään Englannissa.
Onnea, rakas prinsessani! <3
Nelosen juhlaa
14 vuotta sitten olivat 21.4. prinsessat koolla. Lähes 20 hienoa neitiä juhli oman prinsessani 8-vuotispäivää. Olin raskaana ja odotin saavani äitienpäivälahjan 13.5. Mutta joku vieraista toi meille tosiärhäkän maha-oksennustaudin. Sairastuin ja seuraavana iltapäivänä oli pakko mennä sairaalaan tiputukseen. Kuume nousi. Kohdunsuu alkoi avautua, joten minua pidettiin koko päivä osastolla ja yritettiin estää liian aikainen synnytys. Mutta kun koko ajan ripuloin ja oksensin, eiväthän lääkkeet tehonneet. Niinpä päätettiin antaa lapsen tulla, jos on tullakseen.
Aamulla pyysin puhkaisemaan kalvot, että synnytys nopeutuisi. Klo 12:31 sitten pikkuprinssi saapui maailmaan. Hän oli kärsinyt matkalla, joten en häntä nähnyt pariin tuntiin.
Viikon verran Nelonen kölli vesipatjalla lampun alla lasit silmillään. Itse kiiruhdin seuraavana päivänä kotiin lasteni luo ja päästin naapurin pälkähästä (oli lastenvahtina). Joka päivä kävin kolme kertaa imettämässä poikaa ja lypsin yöksi maidot. Vappuaattona sain tuoda pikkuveljen kotiin sisarusten iloksi.
Onnea 14-vuotiaalle Neloselleni! <3
23.04.2008 - 08:07
14 vuotta sitten olivat 21.4. prinsessat koolla. Lähes 20 hienoa neitiä juhli oman prinsessani 8-vuotispäivää. Olin raskaana ja odotin saavani äitienpäivälahjan 13.5. Mutta joku vieraista toi meille tosiärhäkän maha-oksennustaudin. Sairastuin ja seuraavana iltapäivänä oli pakko mennä sairaalaan tiputukseen. Kuume nousi. Kohdunsuu alkoi avautua, joten minua pidettiin koko päivä osastolla ja yritettiin estää liian aikainen synnytys. Mutta kun koko ajan ripuloin ja oksensin, eiväthän lääkkeet tehonneet. Niinpä päätettiin antaa lapsen tulla, jos on tullakseen.
Aamulla pyysin puhkaisemaan kalvot, että synnytys nopeutuisi. Klo 12:31 sitten pikkuprinssi saapui maailmaan. Hän oli kärsinyt matkalla, joten en häntä nähnyt pariin tuntiin.
Viikon verran Nelonen kölli vesipatjalla lampun alla lasit silmillään. Itse kiiruhdin seuraavana päivänä kotiin lasteni luo ja päästin naapurin pälkähästä (oli lastenvahtina). Joka päivä kävin kolme kertaa imettämässä poikaa ja lypsin yöksi maidot. Vappuaattona sain tuoda pikkuveljen kotiin sisarusten iloksi.
Onnea 14-vuotiaalle Neloselleni! <3
Muistoja
06.06.2008 - 13:16
Oli lämmin aamu, kun kävelin ylös sairaalan mäkeä kohti synnytysosastoa. Menin sisään ja sanoin, että nyt minä sitten tulin. Olin käynyt edellisviikolla polilla (jälleen kerran) ja ilmoittanut, että tulen käynnistykseen 06.06. heti aamukahdeksalta, ellei synnytys ole siihen mennessä lähtenyt itsestään käyntiin. Koska se oli viimeinen laskettu aika, enkä aikonut hautoa enää yhtään kauempaa ja kasvattaa lasta kuusikiloiseksi.
Olin vaatinut lantioröntgenin, koska epäilin, ettei vauva mahdu alakautta. Olin sentään alle 160-senttinen minimamma... :) Lääkäri vakuutti, että kyllä mahtuu, on Ekavekaraa (4220 gr) pienempi. Vaan minä tiesin, ettei asia noin ole. Kyllä sen tuntee.
Alkupuuhien jälkeen kalvot puhkaistiin ja jäätiin odottamaan. Olin pyytänyt, edelliskerrasta viisastuneena, ettei minua jätettäisi yksin. Kätilöharjoittelija oli siis kanssani lähes koko ajan.
Lääkärikin kävi ja kysyin, oletteko nyt ihan varmoja, että tämä onnistuu alakautta. Kyllä, kyllä, ei mitään huolta, rouva hyvä!
Synnytys meni ihan normaalisti ja oli mielestäni paljon helpompi kuin eka, mutta... tiukkaa teki todella. Siis sanan varsinaisessa merkityksessä. Niinhän siinä kävi, että repesin melkein peräsuoleen asti. Olin käyttänyt afrikkalaisnaisten kikkaa pehmittääkseni aukon reunoja, etten repeäisi, eikä ompelua tarvittaisi. sillä se kursiminen on synnytyksen karmein asia. *puistattaa vieläkin* Vaan ei auttanut tässä tapauksessa. Kun pikkujättiläinen oli saatu maailmaan (ohhoh, onpas iso, sanoi lääkärikin), punnitus tuotti tuloksen 5100 gr. Että onnea vaan.
Kätilö alkoi kursia minua kokoon puudutuainepulloarsenaali vieressään, sillä joka tikkiä varten piti suihkia lisää. Kun kysyin, montako tikkiä sain, hän ei koskaan suostunut kertomaan sitä. Sanoi vain, ettei ole koskaan nähnyt yhtä pahaa repeämää, eikä ommellut niin montaa tikkiä kenellekään koko uransa aikana. Siitä päättelin, että oli niitä varmaan aika monta.
Sain Pikkukakkosen viereeni ja kivut unohtuivat. Pääasia oli terve lapsi. Osastolla lääkäri tuli vielä kehumaan, että tiesinhän minä, että se mahtuu alakautta ja olit kyllä oikeassa siinä, että vauva on yli viisikiloinen. Että oltiin molemmat oikeassa. *grrrhhhh, arvaa vaan P.G., muistinko sinua seuraavat kaksi-kolme kuukautta, kun istuin uimarenkaan päällä keinutuolissani imettämässä?* Niin siinä käy, kun suvun pienin pakertaa maailmaan suvun suurimman vauvan.
Muistan yhä sen näyn, kun vauvoja tuotiin syömään. Potilassängyllä oli parikymmentä vauvaa ja meikäläisen Pikkujättiläisen tunsi jo kaukaa. :)
Nyt Pikkukakkonen on jo neljännesvuosisadan ikäinen. Miksi se aika menee niin nopeasti? Juurihan kaikki olivat niin pieniä, mutta vain nuorin on enää jäljellä kotipesässä. Vaikka kai se on tiedetty tuolla ylhäällä, milloin kukin parhaiten jaksaa. Totuuden nimissä, en enää jaksaisi tässä iässä samaa rumbaa. Nuorempana sitä energiaa tuntui löytyvän vaikka kivenkolosta tarvittaessa, että ehti ja jaksoi. Nyt moottoreita säästellään omaan jaksamiseen ja lepovaiheeseen.
Paljon onnea 25-vuotiaalle Pikkukakkoselleni ja kiitos, että valitsit juuri minut äidiksesi!
Että sellaisia muistoja. Yksi kertomus on vielä jossain.... En ole kaksosteni juttua vielä löytänyt. He ovat tähtinä taivaalla. **
Katson, löytyisikö muunlaisia tarinoita.
Kirje ;)
07.02.2008 - 11:32
Luin yhden blogisiskon tunnelmia ja minulle tuli vastustamaton halu kirjoittaa yksi kirje. Tämmöinen:
Hyvä paperilääkäri!
(Juuri Sinä siellä ison kirjoituspöytäsi takana, mies kravatti kaulassa, joka joka päivä teet mahtavana ja vallantäyttämänä päätöksiä, jotka joko vapauttavat tai vaikeuttavat jonkun ihmisen ja hänen läheistensä elämää)
Yleensä on tapana sanoa käsipäivää mahtaville miehille, mutta pyydän anteeksi, etten siihen tänään kykene. Sormeni eivät kestäisi kätesi puristusta, enkä omiani saa taivutettua tänään.
Voisitko mitenkään alkaa suhtautua hakemuksiin niin, että ajattelisit ihmisiä niiden takana inhimillisinä olentoina, etkä vain tuijottaisi paperilla olevia kirjaimia, joissa joku kollegasi vähättelee toisen vaivoja tai jotka eivät Sinun mielestäsi ole riittäviä syitä tehdä mitään? Kun luet fibromyalgiasta (ennen se luokiteltiin luulosairaudeksi!) tai nivelrikosta, ota selvää mitä ne ovat ja miten ne kaikki vaikuttavat yhdessä. Ja ennen kaikkea, miten ne vaikeuttavat elämää!
Leikitään vähän roolileikkiä. Koeta kerrankin ajatella, miltä tuntuu olla se henkilö siellä hakemuksen takana. Itse en ole eläkettä hakenut, koska tiedän, ettet sitä hyväksy. Sinun mielestäsi minua ei vaivaa yhtään mikään! Sinä erottelet jokaisen taudin yksikökseen, etkä osaa (tai halua) yhdistää niitä ja katsoa, mitä ne kaikki tekevät yhdessä. Nyt autan Sinua. Mene blogiini, valitse Kategorioista kohta Sairastelusta, rullaa sivun alaosaan ja ala lukea alhaalta ylöspäin. Kuvittele, että olet itse se, joka joka päivä miettii, miten selviää arkipäivän askareista niin, ettei siinä sivussa aiheuta itselleen lisää harmia. Kuten putoa tuolilta, kaadu pääsemättä ylös, riko jotain sellaista, josta saa itse vammoja, herää aamulla miettien pääseekö edes sängystä ylös jne. Kuvittele, miltä tuntuu, kun joku vähättelee jatkuvasti kipujasi ja vaivojasi. Vaikka kuinka yrität elää kuin muut, tiedät, mihin kaikkeen et kykene. Eikö se ole tarpeeksi, että joutuu myöntämään itselleen, ettei enää pysty ja kykene tekemään kaikkea kuten ennen? Ilman, että joku mollaa Sinua, vähättelee ja pitää höyrähtäneenä..
Kyllä minäkin tahtoisin voida tehdä töitä ja ansaita! Haluaisin voida kävellä ja juosta ja nauttia elämästä! Haluaisin harrastaa. Mutta kun en jaksa, voi, kykene! Luuletko, että on mukavaa katsoa sivusta kaikkea sitä, mitä ennen teki ja harrasti? Tiedätkö miltä tuntuu, kun haluaisi otta pienen vauvan syliinsä, muttei uskalla, kun ei koskaan voi olla varma, milloin käsien voimat yhtäkkiä hupenevat ja kaikki putoaa käsistäsi? Tiedätkö, miltä tuntuu joka aamu miettiä, jaksanko tänään kävellä kauppaan tai kirjastoon? Et voi etukäteen suunnitella mitään. Joka aamu kuulostelet kehoasi ja sitten päätät, uskallatko edes yrittää mitään.
Mietitkö, miten jaksaisit mennä aamulla töihin, kun olet valvonut parikin vuorokautta? Tai pari viikkoa nukkunut kahden-kolmen tunnin unilla? Sinun mielestäsi minunkin pitäisi olla ihan kunnossa ja käydä töissä. Ovatko siis univaikeudet kuvittelua? Ne nyt vain kuuluvat taudinkuvaan. Ja kun ne kuuluvat monen eri taudin taudinkuvaan, mitä ne tekevätkään yhdessä! Siis minunko pitäisi kulkea päivät pääksytysten pillereiden voimalla, nukkua pillerihumalassa? Saanen tiedustella; onko se ihmiselämää? En halua turvautua yhteenkään pilleriin ennenkuin on pakko!
Tehdäänkö vaihtokaupat; tule Sinä minun kroppaani vaikka vain täksi päiväksi! Haluaisin elää yhden päivän ihan normaalina ihmisenä, joka kykenisi omin jaloin nousemaan ja laskeutumaan portaita, kantamaan lasta sylissään, kumartumaan, kyykistymään, ristipisteilemään, laulamaan, elämään! Jaksaisin taas yhden vuoden tätä jatkuvaa stressiä, epävarmuutta toimeentulosta, pelkoa seuraavista taudeista, vähättelyä, mollaamista, pompottelua...
Kun päivä on päättynyt ja pääset takaisin omaan kroppaasi, kysyn vain: Oletko todella sitä mieltä, ettei minua vaivaa mikään? Annatko jo viimein minullekin ihmisarvon?
Näkemiin! Koetan sulkea ovesi mahdollisimman hiljaa, vaikken olekaan varma, pystynkö kahvaa vääntämään vai joudunko sen avaamaan kyynärpäälläni.
Anteeksi, että häiritsin....
Hyvä paperilääkäri!
(Juuri Sinä siellä ison kirjoituspöytäsi takana, mies kravatti kaulassa, joka joka päivä teet mahtavana ja vallantäyttämänä päätöksiä, jotka joko vapauttavat tai vaikeuttavat jonkun ihmisen ja hänen läheistensä elämää)
Yleensä on tapana sanoa käsipäivää mahtaville miehille, mutta pyydän anteeksi, etten siihen tänään kykene. Sormeni eivät kestäisi kätesi puristusta, enkä omiani saa taivutettua tänään.
Voisitko mitenkään alkaa suhtautua hakemuksiin niin, että ajattelisit ihmisiä niiden takana inhimillisinä olentoina, etkä vain tuijottaisi paperilla olevia kirjaimia, joissa joku kollegasi vähättelee toisen vaivoja tai jotka eivät Sinun mielestäsi ole riittäviä syitä tehdä mitään? Kun luet fibromyalgiasta (ennen se luokiteltiin luulosairaudeksi!) tai nivelrikosta, ota selvää mitä ne ovat ja miten ne kaikki vaikuttavat yhdessä. Ja ennen kaikkea, miten ne vaikeuttavat elämää!
Leikitään vähän roolileikkiä. Koeta kerrankin ajatella, miltä tuntuu olla se henkilö siellä hakemuksen takana. Itse en ole eläkettä hakenut, koska tiedän, ettet sitä hyväksy. Sinun mielestäsi minua ei vaivaa yhtään mikään! Sinä erottelet jokaisen taudin yksikökseen, etkä osaa (tai halua) yhdistää niitä ja katsoa, mitä ne kaikki tekevät yhdessä. Nyt autan Sinua. Mene blogiini, valitse Kategorioista kohta Sairastelusta, rullaa sivun alaosaan ja ala lukea alhaalta ylöspäin. Kuvittele, että olet itse se, joka joka päivä miettii, miten selviää arkipäivän askareista niin, ettei siinä sivussa aiheuta itselleen lisää harmia. Kuten putoa tuolilta, kaadu pääsemättä ylös, riko jotain sellaista, josta saa itse vammoja, herää aamulla miettien pääseekö edes sängystä ylös jne. Kuvittele, miltä tuntuu, kun joku vähättelee jatkuvasti kipujasi ja vaivojasi. Vaikka kuinka yrität elää kuin muut, tiedät, mihin kaikkeen et kykene. Eikö se ole tarpeeksi, että joutuu myöntämään itselleen, ettei enää pysty ja kykene tekemään kaikkea kuten ennen? Ilman, että joku mollaa Sinua, vähättelee ja pitää höyrähtäneenä..
Kyllä minäkin tahtoisin voida tehdä töitä ja ansaita! Haluaisin voida kävellä ja juosta ja nauttia elämästä! Haluaisin harrastaa. Mutta kun en jaksa, voi, kykene! Luuletko, että on mukavaa katsoa sivusta kaikkea sitä, mitä ennen teki ja harrasti? Tiedätkö miltä tuntuu, kun haluaisi otta pienen vauvan syliinsä, muttei uskalla, kun ei koskaan voi olla varma, milloin käsien voimat yhtäkkiä hupenevat ja kaikki putoaa käsistäsi? Tiedätkö, miltä tuntuu joka aamu miettiä, jaksanko tänään kävellä kauppaan tai kirjastoon? Et voi etukäteen suunnitella mitään. Joka aamu kuulostelet kehoasi ja sitten päätät, uskallatko edes yrittää mitään.
Mietitkö, miten jaksaisit mennä aamulla töihin, kun olet valvonut parikin vuorokautta? Tai pari viikkoa nukkunut kahden-kolmen tunnin unilla? Sinun mielestäsi minunkin pitäisi olla ihan kunnossa ja käydä töissä. Ovatko siis univaikeudet kuvittelua? Ne nyt vain kuuluvat taudinkuvaan. Ja kun ne kuuluvat monen eri taudin taudinkuvaan, mitä ne tekevätkään yhdessä! Siis minunko pitäisi kulkea päivät pääksytysten pillereiden voimalla, nukkua pillerihumalassa? Saanen tiedustella; onko se ihmiselämää? En halua turvautua yhteenkään pilleriin ennenkuin on pakko!
Tehdäänkö vaihtokaupat; tule Sinä minun kroppaani vaikka vain täksi päiväksi! Haluaisin elää yhden päivän ihan normaalina ihmisenä, joka kykenisi omin jaloin nousemaan ja laskeutumaan portaita, kantamaan lasta sylissään, kumartumaan, kyykistymään, ristipisteilemään, laulamaan, elämään! Jaksaisin taas yhden vuoden tätä jatkuvaa stressiä, epävarmuutta toimeentulosta, pelkoa seuraavista taudeista, vähättelyä, mollaamista, pompottelua...
Kun päivä on päättynyt ja pääset takaisin omaan kroppaasi, kysyn vain: Oletko todella sitä mieltä, ettei minua vaivaa mikään? Annatko jo viimein minullekin ihmisarvon?
Näkemiin! Koetan sulkea ovesi mahdollisimman hiljaa, vaikken olekaan varma, pystynkö kahvaa vääntämään vai joudunko sen avaamaan kyynärpäälläni.
Anteeksi, että häiritsin....
Famu pisti miettimään
10.03.2008 - 19:50
Siis kysymällä fyysistä ja psyykkistä jaksamista fibron kanssa.
Ensinnäkin, olen jo pienestä pitäen tottunut kipuun. Se on osa minua, ollut aina. Sen kanssa on ollut pakko oppia elämään ja tulemaan toimeen. Muistan yhä ne monet korvakivut neljävuotiaasta alkaen. (Lääkäri sanoikin toisen korvani olevan arpinen.) 9-vuotiaana alkoi migreeni (onneksi se loppui, kun vaihdevuodet alkoivat ennenaikaisesti syöpäleikkauksen jälkeen 46-vuotiaana) ja 12-vuotiaana erittäin kivuliaat ja runsaat kuukautiset valepolttojen kera. Pakostakin siinä oppi suggeroimaan ja työntämään kivut kauemmas. Elin aika paljon omissa maailmoissani sepitellen runoja ja tarinoita, lukien ja eläytyen lukemaani. Istuessani bussissa aamuisin lähes 30 km:n koulumatkan katselin kuuta, puita, taivasta tai suljin silmäni itseäni parantaen. Kesäisin kuljin metsässä ja kosken rannalla, talvisin hiihdin. Viihdyin omissa oloissani. Rauhoitin mieltäni.
Sain tosi harvoin rahaa, mutta silloin ostin kovaa Tsinuskia, jonka pilkoin pieniksi paloiksi. Niitä oli aina taskussani. Muutin ne palat mielessäni lääkkeeksi. Laitoin palan suuhuni, annoin sen hiljaa sulaa suussa ja kuvittelin, kuinka se menee sisälleni parantaen kivut.
14-vuotiaana putosin maahan voimistelurenkailta loukaten selkäni. Hädin tuskin pääsin kävelemään petiini 90 asteen kulmassa. Ääni oli möreä pitkän aikaa. Onneksi olin hakenut kirjastosta Angelica-kirjoja ja luin niitä koko loppupäivän, ja seuraavatkin, kivut unohtaakseni. Mutta sen jälkeen en enää kasvanut yhtään ja jäin tällaiseksi alle 160-senttiseksi pätkäksi. Vaan pienenä on hyvä olla. ;) Luulen sieltä juontavan monien selkäkipujeni välilevyn luiskahduksineen.
Sittemmin on häntäluu murtunut kaksi kertaa, ruusukuume vei hälykuulon, syöpä rinnan, kasvain toisen lohkon kilpparista, olen saanut allergioita lisää pitkin elonmatkaa, tutustunut fibroon ja nivelrikkoon.
En ole koskaan tykännyt lääkkeistä, sillä mielestäni niiden käyttö on minimoitava. Elimistöhän tottuu niihin ja annosta pitää aina vain nostaa. En halua olla, kulkea, elää ja nukkua lääkehuuruissa. Haluan elää oikeasti! Niinpä yksi kokonainen burana saa minut "tiedottomaksi" neljäksi tunniksi. Lasten ollessa pienempiä, jouduin aina kertomaan heille, milloin otan lääkettä, etteivät he ihmettelisi, kun en ole tässä maailmassa. :)
Minun täytyy olla toooooooosi kipeä, että suostun lääkkeitä ottamaan. Kun niitä harvoin käyttää, ne myös silloin harvoin käytettynä tehoavat.
En enää osaa eritellä, mitkä kivut johtuvat fibrosta ja mitkä nivelrikosta. Sen tiedän, että kesästä ja kuumasta en tykkää (saunassakaan en ole käynyt ikuisuuksiin), vaan minua auttavat vilpoisat ilmat ja talvella saatan kulkea 20 asteen pakkasessa pelkässä tuulipuvussa, jonka alla on ainoastaan alusvaatteet. Avantouinti olisi minulle varmaan onnen omiaan, mutta harmi, etten koskaan ole oppinut uimaan. Olen meinannut lapsena hukkua ja siitä on jäänyt niin kova kammo ja pelko vettä kohtaan, etten seiso suihkussakaan suoraan veden alla. Pesen ensin hiukseni kumartumalla suihkun alle niin, ettei korviin mene vettä ja suihku on aina hartioiden korkeudella.
Kovimpien kipujen aikaan pidin pakastepusseja käsieni päällä, mutta kun sain joulukuussa kauratyynyn, se on saanut asua pakastimessa. Lisäksi minua neuvottiin käyttämään käsiäni. Siis tekemään käsitöitä. Jollen pariin päivään koukkuun koske tai puikkoja suihki, sen kyllä käpälissään tuntee. Eli minun on tehtävä käsitöitä lääkärin määräyksestä. :) Lisäksi on käveltävä. Stepperillä saan hipsutella ihan vain pikkuisen, enkä ottaa niitä syviä askelia, joista mittari liikkuu. Ja kävelen joka paikkaan, silloin kun jaksan.
Nyt olen syönyt Arthryliä kaksi purkkia ja aion jatkaakin. Kai siitä jotain hyötyä on, kun en osaa enää sateita ennustaa. Aamulla juuri kävin varaamassa aikaa omalääkärille, mutten pääse, koska hän lähtee pois. Sain sentään puhuttua itselleni perjantaiksi puhelinajan. Huomenna on siis mentävä heti aamusta labraan kontrollikokeisiin, vietävä resepti uusittavaksi ja laitettava mukaan lista asioista, joista hänen kanssaan on juteltava. Muistihäiriöt minua vaivaavat... kunpa pääsisi "skannattavaksi" :)
Vasen olka ja käsi, ja oikeastaan koko vasen puoli, on aika onneton yhdistelmä. Kerran sille olalle jo uhattiin näyttää puukkoa, mutten minä kyllä anna sitä pilata. Pitänee taas kevät käydä fysioterapiassa, että on sitten kesäterässä.
Sitten tuo psyykkinen puoli. Minusta meidän on pelattava niillä korteilla, jotka elämä antaa. Miksi turhaan surra ja pohtia asioita, joille ei voi mitään? En minä aio surkutella, että voi kun ja ai kun ja oih ja voih, miksei ja kun ei ja jos vain.... Miksi tuhlata turhaan energiaa? En minä tälle mitään voi. En minä pyytänyt näitä vaivoja, ne annettiin minulle ihan pyytämättä. :) Niiden kanssa on vain elettävä ja tultava toimeen niin hyvin kuin voi.
Mitä sitten, jos tavarat tippuilevat käsistä. Nostetaan ne ylös; sitten kun voidaan. Mitä sitten, jos ei tänään jaksa kävellä kauppaan; mennään huomenna. Tai ylihuomenna. Mitä sitten, jollen tänään jaksanutkaan kuoria valkosipulia erottaakseni kynnet ja istuttaakseni ne multaan kasvamaan vartta. Teen sen huomenna, jos pystyn. Pitää elää tässä ja nyt, sillä ei se ole niin itsestäänselvyys kenellekään, terveillekään, että huominen saapuisi. Huomisella on huomisen murheet, eletään tätä päivää. Nyt.
Kyllä elämä opettaa, jollei muuta, niin kulkemaan lyhyin askelin. Noin sitä sanotaan. Mutta se opettaa myös huomaamaan pieniä asioita. Niistäkin tulee tärkeitä. Moniko huomaa kastepisaran aamunurmella, lätäkön jääriitteen tai voikukan höytyvän lennon? Milloin viimeksi nuuhkit vanamon tuoksua, nautit suon omaperäisen ummehtuneesta hajusta, katselit tähtitaivasta, kuuntelit kesäyön hiljaisuutta, huomasit villahousut (=siitepölyn) mehiläisen jaloissa tai ihailit sateenkaaren värejä? Oletko ehtinyt pysähtyä katsomaan lumihiutaleitten kauneutta, kuunnellut ruskalehtien rapinaa tai pakkaslumen narinaa kenkien alla, ihaillut pakkasyön kuuraa tai timatteja hangella? Huomasitko pajunkissan pehmeyden, kastemadon matelun, kuulitko sateen ropinan tai tuulen huminan? Oletko pysähtynyt katsomaan nuotion tai edes kynttilänliekin loimua?
Kuten Pekitsille sanoin, minuun Finlandersien Enemmän kuin milloinkaan kolahti kuin metrinen halko. Siinä on sanomaa:
Enemmän kuin milloinkaan
Nyt tunnen sen
Käydä voisin uudestaan taa vuosien
Sieltä alkaa voisin
Enkä eläis toisin
Miettinyt niin mä oon
Selvemmin kuin milloinkaan
Nyt nähdä voin
Paljon antoi tullessaan
Se minkä koin
Useinkaan ei rahat maineet
Oo onnen alkuaineet
Siihen riittää kun
Päivän taas sain elää
Voikaa hyvin, paremmin kuin muut!
Voi sentään! Vuoden 2008 jälkeen on tullut roppakaupallla uusia vaivoja. Minähän olin melkein terve tuolloin. :) Kunpa muistaisin yhden tietyn, vanhan blogini nimen, että osaisin sen netistä etsiä. Silloin löytäisin sen kaksostarinan. Se oli muistaakseni joulu-tammikuu joku vuosi, kun löysin neuvolakortin ja sitten sen silppusin, päästin heistä irti. En silti koskaan unohda heitä, he ovat kaksi tähteäni taivaalla. Viime vuonna muistelin heitä paljonkin ja he ilmestyivät uniini. Kaksi noin kuusivuotiasta poikaa juoksenteli nurmella kesäauringossa shortseissa ja t-paidoissa, ja katselin heitä. Toinen pysähtyi eteeni pää kallellaan ja kysyi: Äiti, etkö tunne meitä? Mehän olemme sinun poikiasi. Sitten he jatkoivat matkaa. Herätessäni tuntui oudolta. Enhän edes tiennyt (halunnut tietää aikoinaan), olivatko he tyttöjä vai poikia vai yksi molempia. Uskon uneeni ja siihen, että he olisivat olleet poikia.♥♥ Heidän laskettu aikansa olisi ollut 13.12., mutta ajattelin aina, että he olisivat syntyneet jo loka-marraskuun vaihteessa. Minulla voisi siis olla kaksi 32-vuotiastakin...