Täydellistä elämää (?)

 Klo 08:37--> Aurinkoinen perjantaiaamu on valjennut. Aurinko herätti minut kutittelemalla nenänpäätä. Minusta on ihanaa mennä nukkumaan tähtiä katsellen ja antaa auringon herättää.

Söin aamupuuroni katsellen koivun norkkoja, pajujen auenneita kissoja, naakkojen lentoa pesäänsä, lokkien kinastelua, pulujen kisailua, variksen ruuanetsintää ja kuunnellen kaupungin heräämistä ja mustarastaan laulua.

Molokin tyhjentäjä kävi, joten voin illalla viedä viimeisen jätesäkin muuton jäljiltä sinne.  Taidan laittaa siihen lisätäytettä tuolta aulakäytävältäni. Siellä täytyy kulkea kylkimyyryä, kun molemmin puolin on tavaroita. Mutta tänään aion laittaa keittiön kuntoon. Iltaan mennessä pöydät ovat siistit, eikä lattialta löydy yhtäkään kassia täynnä tavaraa.

Olen hiukan hämmentynyt. Sain oikeassa elämässäni kuulla lauseen, josta aloin ajatella, että kyllä nykymaailma on mennyt ihan kummalliseksi. Nuoremmat elävät maailmassa, jossa kaikki on kaunista ja siloteltua, jaetaan vääristyneitä kuvia elämästä, kaunistellaan kaikkea, mistään negatiivisesta ei saisi sanoa mitään, ettei mielikuva täydellisestä elämästä katoaisi. Kaikkien nykynuorten elämä on pelkkää ruusua, tanssia, laulua ja auringonpaistetta. Mutta kun se on ihan muuta, oikea elämä. Se on välillä sairautta, kurjuutta, surua, mielen pahoittamista, huonoja päiviä, vastoinkäymisiä. Se on sitä oikeaa elämää!

Minun blogini on kuulema keskittynyt liikaa negatiivisuuteen. ???!??? Varmaankin tarkoitettiin sitä, että kerron myös siitä, mikä ei ole hyvin. Miksi minun pitäisi kertoa vain kaikesta siitä, mikä on kaunista tai menee hyvin? En halua vääristellä elämän tosiasioita.

Juuri siksi lähdin pois Instagramista, kun siellä kaikki on filtteröityä. Kuvia pitäisi koko ajan käsitellä paremmiksi ja muuttaa totuutta vastaamattomiksi. Ei se ole mielestäni oikein. Elämä ei ole täydellistä! Jollei olisi pettymyksiä, ei niistä onnistumisistakaan osaisi niin nauttia.

En ole koskaan pyrkinyt täydellisyyteen muualla kuin työnteossa. Jos otan kuvan, ei sen tarvitse, eikä mielestäni saakaan, olla täydellinen. Haluan näyttää kohteeni juuri sellaisena kuin se on. En käsittele kuviani muutoin kuin suoristamalla, jos horisontti on vinossa tai jos värit menevät valon puutteesta totuutta tummemmiksi. Jos perhosen siipi on repaleinen, en täytä koloja. Se olisi totuuden vääristämistä.

Mutta kai kyseessä on se sukupolvien välinen kuilu.  Some määrittää aivan liikaa nuorten ihmisten elämää. Ei ihme, että heillä on niin paljon ongelmia mielenterveytensä kanssa, kun luulevat toisten elämän olevan paljon parempaa kuin omansa. Minusta juuri heidän elämänsä on parempaa, jos kerran se on sitä normaalia, oikeaa elämää. Sitä, jossa kaikkea ei kuvata someen kaunistellen ja filtteröiden, vaan eletään oikeasti. Heidän vain pitäisi huomata se. Mutta miten voisimme kertoa heille, että he ovat hyviä juuri sellaisenaan, ettei heidän tarvitse olla mitään muuta kuin oma itsensä ja että he riittävät sellaisinaan?

 

 Että minun blogini tulee yhä edelleen olemaan kaikkea sitä, mistä oikea elämä koostuu; iloista, suruista, naurusta, kyynelistä, muistoista, etsimisestä, löytämisestä, kauneudesta, rumuudesta, elämästä, kuolemasta, nautinnoista, epäonnesta, sairaudesta, terveydestä, rakkaudesta, ehkä vihastakin..... Kaikesta maan ja taivaan välillä.

 Tässä eläkeläiselämässä on ihanaa se, että voi tehdä mitä haluaa, milloin haluaa ja miten haluaa, voi pukeutua kuten haluaa. Ei tarvitse miettiä, mitä muut ajattelevat, vaan saa olla oma itsensä. Minulla voi olla vaikka minihame ja korkokengät, hiukseni saavat olla kuin sateenkaari, voin meikata kuten haluan muodista piittaamatta, voin pitää pitkiä kynsiä ja lakata ne miljoonin eri tavoin ja koristella kimalluksin, voin laittaa korviini kaikki kahdeksan korvista. Vaikka olen täyttänyt 70, ei minun tarvitse näyttää ikälopulta. Voin pitää tämän päivän tapaan pyjamapäiviä. Nukkua, kun väsyttää, syödä, kun nälättää. Tehdä jotain tai olla tekemättä. Minun ei tarvitse enää miettiä, onko se oikein tai normaalia. Olen muutoinkin ollut aina erilainen nuori. Kulkenut omia polkujani.

Minua kutsuttiin omituiseksi jo silloin, kun keskikouluaikaan en polttanut tupakkaa, juonut kaljaa tai viinaa. Tehnyt samoja tyhmyyksiä kuin muut nuoret. Tai kun emäntäkouluvuonna kävelin yksin pitkin kyliä ja viihdyin hautausmaiden hiljaisuudessa. Siellä minua kutsuttiin Yksinäiseksi sudeksi. Asuessani kahden nuorimman kanssa eräässä kerrostalaossa Hml:ssa, minua luultiin lesboksi, kun kukaan ei koskaan nähnyt luonani käyvän miehiä. No, se oli yksi 7 vuoden yksinolokausistani. Lapset ensin, on ollut yksi mottoni.

 

Eiköhän tässä tullut nyt tarpeeksi höpinää tälle päivälle. Lähden keittämään päivän kupilliseni kahvia. Jos siellä rasiassa enää on poroja, kun on niin kevyt. Kunpa jaksaisin viikonloppuna lähteä käymään kaupassa ja toisin mm. sitä Sarastusta. Se maksaa lähes kympin, mutta jos ostan 2-3 pakettia kahvia vuodessa, ei haittaa. Maku on tärkein. Ja kun keittiö siistiytyy, täytyy alkaa miettiä sitä kahvimyllyn ostoa ja jos vielä löytäisi sen piristävän värisen vedenkeittimen....

 

Auringonkultaa kevätpäiväänne!