Ihana kesä!

 

Klo 11:25--> Tämän ihanampaa kesää ei voisi ollakaan. Nyt sataa. Ilma on raikas. On mukavaa kuunnella sateen ropinaa, katsella pisaroiden matkaa alas ikkunan pintaa. Ei ole liian kuumaa. Se on kaikkein parasta ollut tänä vuonna. Ei ole helteitä! Nautin.

 En ymmärrä, miten jotkut voivat haikailla kuuman kesän perään. Se ei ole terveellistä iholle eikä elimistölle, eikä siinä kuumuudessa voi tehdä mitään. Vielä enemmän ihmettelen ihmisiä, jotka menevät rannalle makaamaan ja metsästämään ihosyöpää. Eivätkö he ollenkaan ajattele nenäänsä pidemmälle?  

Omassa tuttavapiirissäni on heitä, joiden kasvoja on jouduttu leikkaamaan syövän poistamiseksi ja yksi jopa kuoli siihen, kun se pääsi leviämään liian pitkälle. Kyseessä oli henkilö, joka matkusti yhtenään etelämaiden rannoille makaamaan ja sai jalkaansa ihosyövän. Suomalaiseen tapaan meni liian myöhään lääkäriin.

 

Mutta mitä itua on maata auringonvalossa polttamassa kehoaan?  En ymmärrä. Itse tulen kipeäksi auringonvalossa ja kuljen aina kadun varjoisalla puolella. Onneksi minussa on sen verran punatukkaisen vikaa, etten edes voi olla auringossa. Partsillakin siirryn varjoon aina sen mukaan, miten aurinko paistaa. Kuumimpaan aikaan olen sisätiloissa. 

Mutta tämä sadeilma on hyväksi. Sekä hiuksille, iholle että mielelle. Saa myös pölyt pois luonnosta ja kosteutta maahan. 

Olin vähän aikaa partsilla kutomassa, mutta lankakerä loppui. Etsin sopivaa, jolla jatkaa, joten avasin parikin laatikkoa sitä etsiessäni. Löysin myös seuraavan huivin langat. Ne ovat sinisävyisiä. Liian ohuita sukkiin. Tai oikeammin minun kutomiseeni liian ohuita. En niin ohuilla puikoilla pysty kutomaan.

Jo kynän pitäminen liian kauan kädessä saa sormet kramppaamaan. Isoilla puikoilla on helpompaa kutoa. Joten näillä mennään. On hyvä, että huiveja voi tehdä ohuistakin langoista isoilla puikoilla.

 

Eilen tunsin itseni taas vesi-ilmapalloksi. Kuin olisi hanan alla ja pallo täyttyisi, eikä hanaa pääse sulkemaan.  Hyvä, kun edes vähän pystyi jalkaa taivuttamaan. Ei toivoakaan, että voisi voimistella omat päivittäiset ohjelmansa! Mutta elämä on. Kunhan saan lääkityksen, voin taas käydä kävelyillä, polkea restoraattoria ja voimistella.

Taas tekee mieli sanoa, että mitä minä sanoin jo vuosia sitten, kun valitin turvonnutta mahaani ja sanoin, että siellä on nestettä. Ei sydämen vajaatoiminta tule yhtäkkiä. Se tulee pikkuhiljaa. Eräs gynekogi sanoi kyllä minulle ultrausta tehdessään, ettei neste näy heidän kuvissaan. Mutta miksi lääkärit eivät usko, mitä asiakas sanoo? Itsehän minä elän nahoissani ja tunnen parhaiten oman kroppani ja huomaan sen muutokset! Olisin säästynyt paljolta, jos joku olisi kuunnellut ja uskonut sanomaani.

Aikoinaan valitin yli neljä vuotta, että minulla on aineenvaihdunnassa ongelmia. Ettei kukaan liho kahdessa kuukaudessa 30 kiloa. Ei minua uskottu ennen kuin kaula alkoi turvota ja hengitys vaikeutui. 8 kuukautta odotin sitten pääsyä leikkaukseen ja nestettä poistettiin kaksi kertaa sitä odotellessani. Vihdoin leikattiin kasvain, ja samalla menetin oikeanpuoleisen kilpirauhaslohkoni. Seurauksena kilpirauhasen vajaatoiminta ja loppuiän jatkuva tyroksiinilääkitys. Ja ylimääräiset kilot, joita ei millään saanut pois. Ja jos sain, lääkitystä vähennettiin, ja taas tuli 10 kg takaisin, että hupsista vain!

Mutta se oli 20 vuotta sitten. Nyt olen taistellut 10 vuotta saadakseni jonkun tutkimaan, mikä nyt on pielessä.

 

Eniten ihmettelen sitä, että lääkäriin pääsyä pitää odotella kaksi viikkoa. Onko tarkoitus meidät kauan eläneet tappaa pois jonosta? Nykyäänhän esim. yli kahdeksankymppisiä ei edes leikata, kun ei voi tietää, elävätkö he enää niin kauan, että se olisi kannattavaa. Tässä maassa ikä määrittää saatavilla olevan palvelun terveydenhuollossa. Vaikka ei sitä aina ääneen sanota.

Olisipa samanlainen kaiken kattava vakuutus, jonka voi tehdä syntymättömälle lapselle. Mutta henkivakuutus loppui, kun 65 vuotta tuli täyteen, enkä saa kunnon vakuutuksia, kun minulla on ollut syöpä. Tekosyy sille, ettei voi vakuuttaa itseään, vaikka haluaisi. En voinut edes muuttaa vakuutusyhtiötä juuri siksi, etten olisi uudesta saanut henkivakuutusta syöpäni takia. Vaikka se on sairastettu 25 vuotta sitten, se "pilaa" yhä elämääni. Pelkäävät kai kaikkien syövän sairastaneiden voivan kuolla ihan tuosta vain yhtäkkiä ja että joutuisivat jotain korvaamaan. Sitä varten niitä vakuutuksia kaiketi maksetaankin....? 

Mutta minähän en kuole kiusallakaan!!!

Ja siksi lähden nyt partsille jatkamaan kutomista, kuuntelen sateen ropinaa ja nautin elämästäni.

 

Ihanaa sadepäivää!