IRL vs. some

 

Klo 17:21--> Jostain kumman syystä tänään tuli taas mieleen se suunnaton ero, joka on ihmisten oikean elämän ja somessa annetun, silotellun elämän välillä. Se, kuinka omaa elämää kaunistellaan, kuvia muokataan, annetaan ymmärtää, että elämä se on kuin silkkiä vaan ja pelkkää ruusuilla tanssimista.

Miksi ihmiset eivät enää uskalla olla omia itsejään? Miksi pitää näytellä muuta kuin on? Missä on luotu raamit sille, miltä pitää näyttää, miten asuu, millainen ihanneperhe on, millä autolla ajaa, missä käy syömässä vai tekeekö itse jne.? Entä sitten, kun kulissit kaatuvat ja kaikki huomaavat, ettei kaikki ollutkaan sitä, miltä sait sen näyttämään?

Eikö kannattaisi olla oma itsensä koko ajan? Tiedän, etteivät kaikki uskalla. Itse päätin jo nuorena omista periaatteistani. Kun kieltäydyin tupakasta, oluesta ja viinasta, sain kummastelevia katseita. Toiset kertoivat kadehtivansa minua, kun uskalsin laittaa vastaan ja olla eri mieltä. Että heidän on "pakko", että pysyvät mukana porukassa. Eikö se ole itsestä kiinni, millaiseen porukkaan haluaa kuulua? Ja jos porukka painostaa, ei siinä porukassa ole oikeanlaisia ystäviä. Silloin kannattaisi painaa kaasua ja poistua porukasta. Toiset taas kiusasivat ja yrittivät "pakottaa" mukaan.

En ole tähän päivään mennessä polttanut ainoatakaan tupakkaa, en edes savuja vetänyt, enkä ole ikinä ollut juovuksissa. En silti usko mitään menettäneeni! Pikemminkin päinvastoin. Uskallan pitää hauskaa ihan selvin päin. Haluan muistaa seuraavana aamuna, mitä tuli tehtyä illan aikana, enkä ainakaan käytä useimpien ihmisten tapaan humalatilaa tekosyynä erilaisille ja erilaatuisille toilauksille. Jos mokaan jotain, kannan siitä myös reilusti vastuuni.

Teininä alkoi sitten se painostaminen sänkypuuhiin. Muistan hyvin emäntäkouluajan, kun toiset tytöt tulivat kertomaan, että se ja se haluaisi kulkea kanssasi, mutta kun et anna. Mutta olin senkin päättänyt säästää eräälle tietylle henkilölle tulevaisuuteen. Siksi olin melkein 19-vuotias ennenkuin se ala alkoi oikeasti kiinnostaa. Enkä usko siinäkään mitään menettäneeni. Vaan harvapa nykyaikana niin ajattelee tai toimii. Nykyään 13-14 -vuotiaat tietävät varmaan enemmän niistä hommista kuin itse tiesin vielä kaksikymppisenäkään, ja ovat kokeneempia. Nykyään kaikki aloitetaan niin aikaisin, liian nuorina.

Olen silti ylpeä omista valinnoistani, sillä ne ovat tehneet minusta sen ihmisen, joka olen nyt. Olen käynyt läpi monta kovaa koulua sairauksien ja rankkojenkin erojen myötä, mutta kaikki ne vaikeudet ovat koulineet minua, paksuntaneet nahkani kestämään vaikka mitä. Minua eivät suuret myrskytkään kaada. Olen myös saanut neljä ihanaa lasta ja kaksi tähteä taivaalle, ja he saavat minusta esiin tarvittaessa leijonaemon, joka puolustaa omiaan kynsin hampain vaikka viimeiseen hengenvetoon!

Minussa on myös herkkä, jopa henkinenkin puoli. Tunnen, näen, kuulen ja tiedän asioita, vaikken aina haluaisikaan. Sukuvika. :)

Tiedän olevani erilainen, omituinen otus. Olen ollut sitä aina. Mutta olen nyt reilusti ja rohkeasti juuri minä. On minunkin elämässäni ollut vaihe, jolloin minua manipuloitiin ja koin rankkaa ja pitkäaikaista henkistä väkivaltaa, ruumiillista vähemmän. Silloin olin kuin sätkynukke, jonka piti mielistellä, olla jotain muuta kuin olin, etten olisi saanut haukkuja, läimäyksiä tai vaikka ruokia päälleni ja etteivät lapseni olisi joutuneet kärsimään. Kesti kauan päästä siitä taakasta eroon.

Mutta tässä minä nyt olen. Minuna itsenäni. Ja aion olla loppuelämäni. Minua ei kukaan enää manipuloi, eikä kävele ylitseni.

En kaunistele elämääni, en silottele kuviani (onneksi minulla ei ole ryppyjä, joita silotella, vaikka monia vuosikymmeniä elämää on takana, sukuvika sekin).

Olen onnellinen siitä, että tajusin poistua facesta ja instasta jo viime vuonna. En tykännyt siellä muutoinkaan olla, kun se on vain uteliaille ihmisille, jotka vakoilevat toisten asioita kertomatta mitään omistaan tai keräävät tykkääjiä tunteakseen olevansa jotain ja suosittuja. En myöskään lataa kuviani mihinkään google-palveluun tai pilviin. Olen muutoinkin tyhjentämässä tietokoneeni kuvakansioita. Kukaan ei jälkeeni ole kiinnostunut kukka- tai maisemakuvista, joita olen joskus vuonna kivi ja kirves ottanut. Jätän vain henkilöitä sisältävät kuvat, muut menevät roskiin.

Nyt päätä alkaa särkeä, joten on aika juoda päivän kupilliseni kahvia.

Mukavaa alkuviikkoa! Ja uutta kuukautta!