Mietteitä

Klo 14:19--> Naapuri kysyi minulta torstaina hississä, kumpaan suuntaan tykkään enemmän matkustaa, alas- vai ylöspäin. No, se vähän riippuu... Kun menen alas ja ovesta ulos, siellä odottaa koko maailma. Kun taas tulen ylös, tiedän pääseväni pian kotiin.

Jäin tuota miettimään äsken partsilla ja piti ihan tulla naputtelemaan tänne ennen kuin unohdan aatokseni. 

Minulla on aina ollut taito unohtaa kaikki ympärillä oleva ja keskittyä johonkin "omaan". Pienenä leikin pöydän alla, enkä kuullut ollenkaan, kun muut etsivät ja huusivat minua. Leikin siellä pöytäliinan takana nukkeni kanssa, puin ja riisuin sitä. Teininä istuin saunan katolla savupiipun vieressä tekemässä läksyjä tai lukemassa, samoin Niemennokassa katajien alla. Tulvavedet olivat tuoneet sinne laudanpalasen ja sillä istuin.

Voin keskittyä lukemaan kirjaa niin, etten näe tai kuule mitään ympäriltä. Elän siellä kirjan tekstissä niin intensiivisesti, että näen ja kuulen kaiken kirjassa tapahtuvan kuin eläisin siellä mukana. Varsinkin, jos kirja on kirjoitettu minä-muodossa, olen se minä. 

Olen aina ollut erakkomainen luonne ja kaipaan saada olla yksin omien ajatusteni kanssa. Minulla pitää olla tilaa ja aikaa itselleni, ajatuksilleni, mietteilleni, pohdinnoilleni. Nyt olen ideaalitilanteessa, sillä lapset ovat omillaan ja asun yksin. Saan niin paljon aikaa itselleni kuin haluan ja tarvitsen. Voin meditoida, herkistyä ja henkistyä ilman häiriötekijöitä. Joku sanoisi minua yksinäiseksi, mutten ole sitä. Ei ihmisiä, ystäviä, tuttavia, sukulaisiakaan tarvitse nähdä koko ajan silmätysten, vaan kirjeet, mailit, tekstarit ja puhelut ovat olemassa. Etäsuhdekin sopii siksi minulle. En kaipaa jatkuvaa yhdessäoloa kenenkään kanssa.

Minulla on langat, musiikki, kukat, yrtit, luonto, kirjat, kirjoittaminen, palapelit ja vaikka mitä! Yhtenä iltana puhuin 1,5 tuntia puhelimessa entisen työtoverini kanssa. Olemme sielunsiskoja. Elämämme ovat menneet monin tavoin samalla tavalla. Tapasimme työpaikalla 90-luvun lopulla ja meillä mätsäsi heti. Olimme molemmat samanikäisiä, saman ajatusmaailman omaavia, pukeuduimme molemmat erilaisesti eli värikkäästi ja persoonallisesti. Huumori sopi yhteen, meille oli tapahtunut paljon samoja asioita samaan aikaan, jotkut päivälleen. Nyt asumme molemmat yksin. Soittelemme pari kertaa vuodessa ja tapaamme milloin missäkin päin maata.

Toisaalta tapaan entisiä perhetuttuja silloin tällöin, tai entisiä työtovereita. Naapurin kanssa vaihdamme tavatessa ajatuksia ja hän lupasi kutsua minut katsomaan keräämäänsä taidetta. Hänelle olen antanut kukkien taimia ja niitäkin, jotka olisivat menneet roskiin. :)

Äsken partsilla istuessani ja kutoessani katselin lankakorin värikkäitä lankoja, nautin kesätuulesta ja pääskysten liverryksestä, orvokkien tuoksusta ja kukkien värikkyydestä, yrttien mausta ja tuoksuista. 

Lankakerä matkusti pitkin partsin lattiaa, joten otin yhden pienehkön kestokassin ja sidoin sen tuolin reunaan. Nyt lankakerä pysyy paikoillaan ja voin keskittyä kutomiseen sen sijaan, että metsästäisin sitä tuolin tai restoraattorin alta. :) Tavallisia kutimiani ei voi verrata sisarusteni taidonnäytteisiin ja siitä ajatus kulkikin kohti kadehtimisen aiheita. Yhdeltä ottaisin taidon ommella vaatteita, toisilta kieli-, piirustus-, ruuanteko-, soittotaidon.

Minun perussukkani eivät vedä vertoja toisten kirjoneuleille tai upeille vaatteille. UkkoNooani ei ole mitään jonkun toisen soittaessa ties mitä hienoutta. Kouluenglantini himmenee toisten maisteritason ranskalle ja muille kielille. Oma itseopiskeltu ranskani on ruostunut täydellisesti, enkä koskaan ole päässyt opiskelemaan italiaa, jota olisin halunnut oppia tuon ranskan lisäksi. Toiset maalaavat tauluja, minä vain askertelen kortteja. Niitäkin enää todella vähän. Ennen tein koko suvulle pääsiäis-  ja joulukortit ja muistin kaikki kissanristiäiset. Mutta kun ei koskaan itse saanut kortteja, ja postimaksut hipovat jo taivaita, niin ei sitä kannata enää tehdäkään. Helpot kotiruuatkaan eivät ole mitään jonkun tekemien á la carte -ruokien rinnalla.

Mutta oikeasti olen tyytyväinen siihen, että olen mikä olen. Eivät kaikki voi osata kaikkea ja olisi se kamalaa, jos olisimme kaikki ihan samanlaisia! Toivottavasti osaan sitten jotain sellaista, mitä muut eivät. :) 

 

Tunnen itseni onnekkaaksi ja onnelliseksi. En kaipaa ympärilleni liikaa hälinää ja ihmisiä. Introvertti kun olen. Näin on oikein hyvä.

Taustalla soi Järviradion musiikki. Tykkään siitäkin, kun siellä ei kukaan hölötä koko ajan näin viikonloppuna.

Aamuyöstä heräsin ukkoseen ja salamointiin. Oli vajaan kilometrin päässä. Vettä tuli tunnin aikana kaatamalla, yli 14 mm. Olin vähän aikaa hereillä ja sitten menin takaisin nukkumaan. Istuen. En edes uskalla mennä maate, kun sydän alkaa hyppiä siinä asennossa. Viikon päästä vasta on lääkäriaika ja siitä tuskin on mitään hyötyä, kun saan kuitenkin vain kasan lähetteitä eri kokeisiin, ja taas kuluu aikaa hukkaan. ;( 

Tänään söin vain pyttipannua. Kunhan keitän kahvia, laitan mukin pohjalle puolet minileipäjuustosta.

No niin, nyt lähden takaisin partsille jatkamaan persikanvärisen huivin viimeisiä kerroksia. Pitäisi etsiä pikkusiskon 80-luvulla piirtämä kuva minusta, jotta voisi osallistua kuvahaasteeseen. Skannaus pitäisi onnistua, vaikkei kuvia saakaan siirrettyä kamerasta tai kännystä.

Aurinkoista sunnuntaita!